Se oikea!

Mitä! Menette naimisiin! Onneksi olkoon! Koska? Ihanaa kesähäät siis! Siis ehdottomasti rakas siskoni, kuinka mahtavaa!
No niin nyt se siis sitten tapahtuu, siskoni menee naimisiin ja minä, Noora saan kunnian toimia kaasona.
Tämä naimisiin meno ei sentään siskollani tapahtunut yhtä rytinällä kuin yhteen muutto tulevan miehensä kanssa. Ajatuskin yli neljä vuotta sitten tapahtuneesta "rakkautta ensisilmäyksellä" tapahtumasta saa hymynkareen nousemaan kasvoilleni. Kuinka minä silloin ajattelinkaan, että hullujen hommaa muuttaa yhteen parien treffien jälkeen, ihan älytöntä. Miten se nyt menikään?.....aivan! Kesällä 2003, viikko juhannuksen jälkeen siskoni Miia ja tuleva lankoni Jaska tapasivat. Sellainen romanttinen kohtaaminen snägäri jonossa aamuyön loppu tunneilla. Siitä seuraavana viikonloppuna ei siskoani enää kotona näkynytkään, vaan se oli menoa sitten! Nyt täytyy kyllä myöntää, että taisin olla väärässä. Näytti siskoni sittenkin tunnistaneen omansa lyhyessäkin ajassa. Kyllä silti hieman huvittaa muistella, kuinka vielä sen kesän alussa siskoni uhosi asuvansa äitimme kanssa kotona koko loppuikänsä, että ei hän mitään miestä löydä. Voi että, kyllä niistäkin ajoista on jo kasvettu.
Millaistakohan pukua siskoni on ajatellut, tai paikkaa? Taidankin käväistä kaupassa, hakea pari häälehteä ja suunnata nokan kohti siskoni asuntoa. Sen teenkin haluan kuulla kaiken ja alkaa suunnittelemaan häitä. Oikein unelma häitä, jos vain minusta on kiinni....niin ja varo vain siskoseni polttarit ovat vielä edessä päin....

Toivoa?

Tuntematta mitään,
koskettaen kaikkea,

Istumassa pimeydessä,
osaamatta sanoja.

Elämä pois vietynä,
ikuisuus sen kanssa elettävänä?

On mahdoton enää hengittää,
tahtoisin vain päästä lepäämään....

Mitä vielä?

Mitä on voinut tapahtua? Ramin olisi pitänyt olla takaisin jo aikoja sitten. Hän sanoi, että parisen tuntia, eiköhän se riitä. Sadepisarat hakkasivat tuulilasia pitäen näkyvyyden nollassa, pyyhkijöiden epätoivioisesta viuhtomisesta välittämättä. Pimeys teki tuloaan ja puristin rattia rystyset valkoisina. Mikä keli! Rami oli lähtenyt mökille tarkistamaan, että vene olisi kunnolla pressutettu, sillä ensi yöksi oli luvattu kaameaa myrskyä, mutta myrsky olikin iskenyt odotettua aiemmin. Matka mökille ei ollut enää kovinkaan pitkä, mutta aikaa siihen tulisi kulumaan reippaasti enemmän kuin normaalisti, sillä enää puuttuivat akat äkeet selässään, niin ilma olisi täydellinen katastrofi!En pystynyt kuuntelemaan musiikkia, olin niin hermostunut että tarvitsin kaiken keskittymiseni ajatuksilleni. Mitä jos löytäisin Ramin pahasti loukkantuneena? Mitä minä silloin tekisin? Ambulanssin saaminen mökille kestäisi ikuisuuden!

En ollut kuvitellutkaan, että syntymäpäivästäni olisi voinut tulla tälläinen. Olin odottanut Ramia ravintolassa, jossa meidän oli määrä viettää 26-vuotis syntymäpäivääni. Puolentunnin odotuksen jälkeen päätin soittaa hänelle, mutta puhelimeen ei saatu yhteyttä. Tunti tunteidensekaista odottamista riitti ja tiesin, että jotain on sattunut, minun olisi pakko lähteä etsimään häntä! Kenellekään ilmoittamatta tai sen enempää ajattelematta lähdin matkaan. Nyt sitten olinkin, kuin jännitys romaanissa, keskellä kadonneen miehen metsästystä.

Olin aivan turta kammottavien ajatusten yhä velloessa päässäni. Pian olisin silti perillä, enää viimeinen mutka ja mökin pitäisi näkyä puiden katveessa. Mitä!? Jarru pohjaan ja silmät kiinni. Hymähdin itsekseni; Taas tunnisti naisen ratissa. Keskelle ajoväylää oli kaatunut suunnaton kuusi. Minun olisi pakko jatkaa loppumatka kävellen. Hansikaslokerosta löytyi kaipaamani valontuoja, takulamppu. Nyt sitten koko rohkeus mukaan, ovi auki ja ulos pimeyteen. Kuusi oli niin suuri, ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta päästä sen ylitse. Oli pakko rämpiä metsän kautta. Great, minihame ja korkkarit eivät kyllä olleet erämiehelle sopivat varusteet, mutta nyt oli kyllä muutakin murehdittavaa kuin vaatteiden käytännöllisyys.

"Ei ole voinut tapahtua mitään kamalaa. Ota ihan raukallisesti Noora!" Jatkoin lauseen hokemista itselleni kulkiessani kohti mökkiä. Nyt näin jo mökin päädyn melko selkeästi, vielä muutama askel niin näkisin olisiko Ramin auto pihassa. Siinä se oli! Hopean harmaa toyota kylpi kuunvalossa. Juoksin niin lujaa kuin jaloistani pääsin kohti autoa. Sen ovi oli auki, sepposen selällään, avaimet virtalukossa ja radiosta pauhasi melankolinen kappale. Hirveä epätoivo ja pelko iski lävitseni, missä Rami on! Huusin mieheni nimeä niin lujaa kuin vain suinkin pystyin, ei vastausta. Olinkohan edes odottanut sitä? Jatkoin juoksuani kohti merenrantaa, jossa aallot pauhasivat hurjina. Piikkikorot eivät kyllä olleet tehty näihin sadanmetrin spurtteihin ja nilkat huusivatkin hoosiannaa. Minun olisi löydettävä Rami ja nopeasti, ole veneellä, ole siellä. Kuulin itseni toivovan.
Valkeat vaahtopäät näkyivät selkeinä mustassa meressä, mutta vene, missä se on? Se oli poissa, köydet olivat katki eikä sitä näkynyt missään. Oliko Rami kadonnu sen mukana? EI! Kuulin ääneni huutavan. Ei tällaista voi tapahtua! Olinhan aina halunnut elämääni jännitystä, mutta tämä oli kyllä jo liikaa.

Minä kirjoittajana

Ajatukseni laukkaa ja mielikuvitukseni ei tunne rajoja. On pakko kirjoittaa osa niistä ylös, etten vain unohtaisi jotain päähäni pälkähtänyttä juttua. Joskus tapailen runon tynkää, toisinaan on tulopäällänsä pidempikin romaani.

Kirjoittaminen on vapauttavaa. Saa tuoda ajatuksiaan esille, kaivella mielensä sopukoita löytäen uusia ulottuvuuksia ja jänniä juttuja. Se on toinen maailma jossa kynä on valtikka ja paperi valtakunta jonne hypähtäminen aina silloin tällöin on välttämätöntä.

Kirjoitan aina silloin kun siltä tuntuu, silloin kun on jotain kerrottavaa. Välillä pakon edessä kirjoittaminen tuntuu äärettömän hirvittävältä, kun on olo kuin nahistuneella appelsiinilla, mistä ei varmasti saa puserrettua pisaraakaan irti.

Nautin kun saan kertoa kaikenlaisia juttuja, keksiä erilaisia tarinoita, jotka ovat joko enemmän tai vähemmän totta. Välillä on hienoa irrottautua maan kamarasta ja heittäytyä täysin fiktiiviseksi.