Lukupäiväkirja

Nyt täytyy kyllä ylistää Kjell Westön kerronnallista lahjaa ja samaistumisen taitoa. Vaikkakin kirja oli pitkä niin sitä jaksoi kyllä lukea. Alussa minulle tuli ihan tunne, että Kjell on nainen, kun hän kertoi Vivanin tunteista niin seikkaperäisesti. Huomasin silti, että sama tapahtui mies henkilöidenkin kohdalla. Lukijaa pitää myös otteessaan se, että siinä ei tarkastella ainoastaan yhden henkilön elämää ja yhtä näkökulmaa, vaan se on kertomus monien eri ihmisten sen aikaisista kokemuksista ja elämästä.Voisin oikeasti luulla, että Kjell on itse kokenut ja elänyt kirjoittamansa tapahtumat ja kuvailevansa ajan. Täytyy nostaa kyllä hattua uskomattoman pohjatyön tekemiselle ja Suomen historian tuntemiselle. Kirja käsittelee 1900- luvun alusta aina talvisodan alkuun sijoittuvia tapahtumia ja niinkuin jo sanoin, että kuvailusta päätellen voisin uskoa, että Westö on elänyt jokaisen kuvailemansa henkilön elämän itse, mikä kylläkin lie sula mahdottomuus. Aivan upea!

Onneni, omani!

Mitä! Menette naimisiin! Onneksi olkoon! Koska? Ihanaa kesähäät siis! Siis ehdottomasti rakas siskoni, kuinka mahtavaa!
No niin nyt se siis sitten tapahtuu, siskoni menee naimisiin ja minä, Noora saan kunnian toimia kaasona.
Tämä naimisiin meno ei sentään siskollani tapahtunut yhtä rytinällä kuin yhteen muutto tulevan miehensä kanssa. Ajatuskin yli neljä vuotta sitten tapahtuneesta "rakkautta ensisilmäyksellä" episodista saa hymynkareen nousemaan kasvoilleni. Kuinka minä silloin ajattelinkaan, että hullujen hommaa muuttaa yhteen parien treffien jälkeen, ihan älytöntä! Miten se nyt menikään?.....aivan! Kesällä 2003, viikko juhannuksen jälkeen siskoni Miia ja tuleva lankoni Jaska tapasivat. Sellainen romanttinen kohtaaminen snägäri jonossa aamuyön loppu tunneilla. Muistan silloin nauraneeni – Juu sisko rakas, nämä aamuyöntunneilla solmitut tuttavuuset ovatkin niitä kestävimpiä. Kuinka väärässä olinkaan! Sillä siitä seuraavana viikonloppuna ei siskoani enää kotona näkynytkään, vaan se oli menoa sitten! Nyt täytyy kyllä myöntää, että taisin olla väärässä, tästä suhteesta. Näytti siskoni sittenkin tunnistaneen omansa lyhyessäkin ajassa. Kyllä silti hieman huvittaa muistella, kuinka vielä sen kesän alussa siskoni uhosi asuvansa äitimme kanssa kotona koko loppuikänsä, että ei hän mitään miestä löydä. Voi että, kyllä niistäkin ajoista on jo kasvettu ja toivon mukaan myöskin viisastuttu!
Millaistakohan pukua siskoni on ajatellut, tai paikkaa? Taidankin käväistä kaupassa, hakea pari häälehteä ja suunnata nokan kohti siskoni asuntoa. Sen teenkin haluan kuulla kaiken ja alkaa suunnittelemaan häitä. Oikein unelma häitä, jos vain minusta on kiinni....niin ja varo vain siskoseni polttarit ovat vielä edessä päin....

Matkalla siskoni luokse ajatukseni harhailevat kauniissa keväisessä säässä pilvenhattaroiden yläpuolella. Olin pakahtua ilosta ja riemusta, sanoin kuvaamattomasta onnesta. En voisi olla kenenkään muun puolesta, kenenkään muun saavutuksista yhtä onnellinen kuin oman siskoni. Miten hän olikaan ansainnut kaiken tämän, kaiken sen jälkeen. Hymyilin kuin hangon keksi kurvaillessani eteenpäin pikku teitä, oman punaisen Morrison Minini kyyditsemänä, auringon pilkottaessa pilvien lomasta. Voisiko enää olla tunnettani kuvaavampaa säätä, auringon säteet, pilvenhattarat, lintujen viserrys, hiirenkorvat puissa, ai tätä ihanuutta.

Olemme aina olleet siskoni kanssa todella läheisiä, mutta jotenkin viimeiset seitsemän vuotta ovat lähentäneet meitä entisestään. Minä ja siskoni olemme kuin yö ja päivä, kuin kesä ja talvi, mutta silti ymmärrämme toisiamme vaikka emme sanoisi sanaakaan, pelkillä katseilla, ajatuksilla. Hänen viereensä olen pienenä nukahtanut siskonpedille, hänen apuunsa olen aina voinut jo pienestä pitäen luottaa. Suupieleni alkavat venyä kohti korvalehtiäni muistaessani tapauksen yli kymmenen vuoden takaa. Olin elämäni ensimmäistä kertaa viikon kestävällä ratsastusleirillä Karviassa. Olin saanut suostuteltua mukaani hyvän ystäväni Katin. Ensimmäinen päivä meni leirillä muitta mutkitta, oli mukavaa ratsastella maastossa ja käydä uimassa läheisessä pienessä järvessä. Kun ilta sitten alkoi Karvialla hämärtää ja oli aika mennä nukkumaan, niin minuun iski aivan suunnaton koti-ikävä. Yritin saada unenpäästä kiinni, vetää peiton korviini, laskea lampaita, mutta ei kyyneleet rupesivat pakostakin valumaan silmänurkistani pieninä puroina aina tyynylleni asti. Edes ystäväni Katin läsnäolo ei helpottanut suunnatonta kaipuutani kotiin, omaan sänkyyn, rakkaiden ihmisten läheisyyttä. Itku kurkussa kömmein yläsängyltäni alas, pois lämpimän peittoni alta mitä verhoili äitini ompelema hevoslakana, jotain tuttua edes, nyyhkytin. Hiivein varpaisillani ovelle, raotin sitä sen verran, että mahtuisin raosta ulos, kesäiseen lämpimään yöhön. Linnut visersivät kesäisen iloisia lurituksiaan, mutta niistäkään ei ollut minua piristämään, koti-ikävääni helpottamaan. Puhelin olisi viereisesssä rakennuksessa (eihän siihen aikaan vielä joka lapsella kännykkää ollut), sieltä voisin soittaa kotiin, että hakisivat minut pois! Äitini vastasi puhelimeen ja oli totta kai hädissään, kun ei tietänyt itkuni syystä. Syyn selvitessä äitini rauhoitteli minua ja kehoitti menemään takaisin nukkumaan, että huoomenna kaikki olisi paremmin ja hän soittaisi minulle heti aamulla. Hieman paremmalla mielellä kömmein takaisin nukkumaan ja sain kuin sainkin monien epätoivoisten itkunsekaisten yritysten jälkeen unenpäästä kiinni. Seuraavana päivänä ei ikäväni ollut yhtään helpottanut, halusin edelleen kotiin, mutta sittenpähän äitini saikin ajatuksen! Tuhatta ja sataa lähti valkoinen BMW kiitämään Porista kohti Karviaa kallis lasti mukanaan. Isäni ohjastama auto kulki niin lujaa, että joka mäen nyppylä tuntui mukana olijoiden vatsanpohjassa pienenä vihlaisuna. Olin ilosta suunniltani, kun näin auton kurvaavan pihaan ja siellä hymyilevät tutut kasvot; äitini, isäni ja isosiskoni. Juoksin heidän luokseen ja rutistin jokaista lujaa, niin lujaa, että meinasin pakahtua. Mitä! ? En ollut uskoa korviani, äitini oli keksinyt tuoda siskoni loppuleiriksi ikävääni lievittämään, miten olinkaan helpottunut! Onneksi minä ja siskoni, kumpainenkin rakastimme hevosia ja tykkäsimme ratsastuksesta ylikaiken, niin päätös oli ollut helppo. Seuraavan yön koittaessa makasin sängylläni ja katselin kattoa. Siskoni nukkui viereisessä sängyssä alapedillä, mahtoikohan hän nukkua? -Miia nukutko jo? -En vielä, kuului tutun äänen vastaus. - Toi kun mä en saa oikeen unta, sopersin hieman itkuisella äänellä. Oli hetken hiljaista ja sitten kuulin ne ihanat sanat, - Noora siskoseni, mitä jos sä tulisit tänne mun viereen nukkumaan. Minua ei tarvinnut kahtakertaa käskeä. Sanaakaan sanomatta keräsin tyynyni ja peittoni, kapusin alas sängystäni ja suunnistin siskoni viereen alasängylle. Käperryin peittoni alle siskoni kainaloon ja huokaisin, - Sä oot kyllä maailman paras sisko, mä rakastan sua! - Niin mäkin sua pikkusisko! Miten uskomattomalla tavalla siskoni läheisys saikaan minut rauhoittumaan ja tuntemaan oloni turvalliseksi, tuntemaan että olin taas kotona.

Miten tuon tapauksen ajattelu saakaan minut joka kerta hymyilemään. Kyllä sisarusrakkaus on ihana asia. Vaikkakin toinen välillä vihastuttaa, niin kyllä se aina ihastuttaakin. Mihinkään en siskoani vaihtaisi, hänen kaltaisensa ihmisen välittäminen on rikkaus. Siskoni on paras ystäväni ja siitä ystävyydestä tulen kiinni pitämään hamaan loppuuni asti! Siis siskoni kiitos menneestä ja kiitos tulevasta!

Miten ihanaa! Hääsuunnitelmat ovat jo lähes selvät. Mikä tehopakkaus siskoni onkaan! Mottohan kuuluu, että hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty! Eli ei siis ole enää kuin puolet hommista jäljellä ja häät ovat vasta vuoden päästä, aikaa on siis vaikka millä mitalla! Tuohon ajattelu tapaan sorrun kyllä ikävän usein joka johtaa sitten siihen, että mikään ei valmistu ajallaan, tai vasta ihan viime tipassa. No anyvay aikaa on vielä rutkasti! Ai niin, mieheni Rami ei vielä edes ole kuullut koko häistä! Painoin kaasupoljinta hieman syvemmälle autoni uumeniin ja vauhti kiihtyikin mukavasti. Taivaalle oli kasaantunut joukko tummia pilviä, sieltä taisi olla tulossa Pekka Poudan lupailema myrskyrintama. Ramin pitäisi olla onneksi jo kotona, sillä on ikävä ajella kauhealla säällä mökiltä kohti kotia. Kurvasin autoni vanhalla puutaloalueella sijaitsevan omakotitalomme, nousin autosta, lukitsin ovet ja iloisesti hyräillen astuin valkoisesta rautaportistamme sisälle.

Rami! Huusin, mutta ei vastausta. Kiersin kaksikerroksisen talomme moneen kertaan läpi, mutta Ramia ei näkynyt eikä kuulunut. Mitä on voinut tapahtua? Mihin se mies taas on jäänyt kuppaamaan? Valitsin kännykästäni Ramin numeron. Puhelin hälytti pitkän aikaa, mutta ei vastausta. Ramin olisi pitänyt olla takaisin jo aikoja sitten. Hän sanoi, että parisen tuntia, eiköhän se riitä Minun on lähdettävä etsimään häntä, pakko.Voi ei! Sade ja tuuli olivat jo hyvän aikaa ehtineet riepotella lähiympäristöä tehden siitä synkän ja harmaan. Juoksin pitkin harppauksin autooni, mutta siitä huolimatta kastuin läpimäräksi ja muistutin lähinnä uitettua rottaa. Huomasin siinä ajaessani ajattelevani yhtä synkkää runoa vuosien takaa. Olin kirjoittanut se itse menetettyäni yhden erittäin tärkeän ja läheisen ihmisen, osan elämääni. En olisi halunnut ajatella sitä, mutta jotenkin huuleni alkoivat tapailla sanoja;

Tuntematta mitään,
koskettaen kaikkea,

Istumassa pimeydessä,
osaamatta sanoja.

Elämä pois vietynä,
ikuisuus sen kanssa elettävänä?

On mahdoton enää hengittää,
tahtoisin vain päästä lepäämään....

Sadepisarat hakkasivat tuulilasia pitäen näkyvyyden nollassa, pyyhkijöiden epätoivioisesta viuhtomisesta välittämättä. Pimeys teki tuloaan ja puristin rattia rystyset valkoisina. Mikä keli! Rami oli lähtenyt mökille tarkistamaan, että vene olisi kunnolla pressutettu, sillä ensi yöksi oli luvattu kaameaa myrskyä, mutta myrsky olikin iskenyt odotettua aiemmin.Pirun Pekka Pouta! Eikö sekin ukko voisi olla joskus ennustuksineen oikeassa! Matkaa mökille ei ollut enää kovinkaan pitkälti, mutta aikaa siihen tulisi kulumaan reippaasti enemmän kuin normaalisti, sillä enää puuttuivat akat äkeet selässään, niin ilma olisi täydellinen katastrofi! En pystynyt kuuntelemaan musiikkia, olin niin hermostunut että tarvitsin kaiken keskittymiseni ajatuksilleni. Mitä jos löytäisin Ramin pahasti loukkantuneena? Mitä minä silloin tekisin? Ambulanssin saaminen mökille kestäisi ikuisuuden! Minkä jännitys romaanin sankarittareksi olinkaan joutunut! Liekö kadonneen miehen metsästys sopiva nimi, hymyilin väkinäisesti oloani kuitenkaan helpottamatta.

Olin aivan turta kammottavien ajatusten yhä velloessa päässäni. Pian olisin silti perillä, asfaltti vaihtui soraksi ja siinä enää viimeinen mutka ja mökin pitäisi näkyä puiden katveessa. Mitä!? Jarru pohjaan ja silmät kiinni. Hymähdin itsekseni; Taas tunnisti naisen ratissa. Keskelle ajoväylää oli kaatunut suunnaton kuusi. Kuusen oksisto oli niin tuuhea, että siitä ei edes nähnyt läpi. Minun olisi pakko jatkaa loppumatka kävellen. Hansikaslokerosta löytyi kaipaamani valontuoja, taskulamppu. Nyt sitten koko rohkeus mukaan, ovi auki ja ulos pimeyteen. Kuusi oli niin suuri, ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta päästä sen ylitse. Oli pakko rämpiä metsän kautta. Great, minihame ja korkkarit eivät kyllä olleet erämiehelle sopivat varusteet, mutta nyt oli kyllä muutakin murehdittavaa kuin vaatteiden käytännöllisyys. Korkoni painuivat syvälle mättäikköön ja se teki kulustani erittäin vaivalloista ja hidasta. Punnitsin hetken eri vaihtoehtoja ja päädyin jättämään Biancosta ostamani ihanat punaiset korkkikset mättäälle odottamaan paluutani.

"Ei ole voinut tapahtua mitään kamalaa. Ota ihan raukallisesti Noora!" Jatkoin lauseen hokemista itselleni kulkiessani kohti mökkiä. Nyt näin jo mökin päädyn melko selkeästi, jykevä hirsirakennus seisoi ylväänä ja sen ääriviivat piirtyivät aavemaisina takana pauhaavaan mereen.Vielä muutama askel niin näkisin olisiko Ramin auto pihassa. Siinä se oli! Hopean harmaa toyota kylpi kuunvalossa. Juoksin niin lujaa kuin jaloistani pääsin kohti autoa. Sen ovi oli auki, sepposen selällään, avaimet virtalukossa ja radiosta pauhasi melankolinen kappale. Hirveä epätoivo ja pelko iski lävitseni, missä Rami on! Huusin mieheni nimeä niin lujaa kuin vain suinkin pystyin, ei vastausta. Olinkohan edes odottanut sitä? Kompastellen kantoihin ja kiviin ryntäsin kohti verantaa ja siellä sijaitsevaa mökinovea. Käteni puristui kahvan ympäri – Mitä lukossa! Sitten muistin veneen! Jatkoin juoksuani kohti merenrantaa, jossa aallot pauhasivat hurjina. Kivet pistelivät jalkapohjissani tehden välillä todella kipeää, mutta nyt oli juostava ja lujaa. Minun olisi löydettävä Rami ja nopeasti, ole veneellä, ole siellä. Kuulin itseni toivovan.
Valkeat vaahtopäät näkyivät selkeinä mustassa meressä, mutta vene, missä se on? Se oli poissa, köydet olivat katki eikä sitä näkynyt missään. Oliko Rami kadonnu sen mukana? EI! Kuulin ääneni huutavan. Ei tällaista voi tapahtua! Olinhan aina halunnut elämääni jännitystä, mutta tämä oli kyllä jo liikaa. Minun olisi mentävä takaisin autolle, soitettava jollekin ja pyydettävä apua! Keräsin kaikki voimani ja kyyneleet poskillani, jotka olivat sekoittuneet sadepisaroihin, rynnistin kohti autoa. Mitään varoittamatta maa jalkojeni allla katosi ja aloin tippua kohti syvyyttä, kohti pimeyttä! Yritin takertua seinämiin, takertua kiinni edes johonkin, mikä pysäyttäisi vauhtini ja matkani kohti pohjaa, mutta turhaan, minun oli alisuttava osaani. Pimeys, hiljainen pimeys.

Valveen ja unen rajamailla tunnen kasvoilleni putoavat pisarat. Missä olen? Miten olen tänne päätynyt? Tunnen kostean maan hajun ympärilläni. Yritän siristää silmiäni, mutta en näe mitään, on aivan pimeää ja hiljaista. Ainoat äänet syntyvät vesipisaroiden kohdatessa mustan maankamaran. Tahdon pois! Päästäkää minut pois.
Tunnen viiltävää kipua kädessäni, en saa sitä liikkumaan. Kuljetan sormiani pimeässä pitkin käsivarttani, tavoittaen kohdan, missä käsivarteni luu on katkennut pistäen esiin vertavuotavasta aukosta, alan voimaan pahoin. Silmäni alkavat tottua pimeään. Uskaltaudun katsomaan poikki menneeseen käteeni. Se retkottaa luonnottomassa asennossa vierelläni, sydämeni pumpatessa joka hetki enemmän ja enemmän verta ulos ammottavasta haavasta, mistä vaalean punertavan luunpään törröttää repaleisena. Minun on päästävä pois! Apua, auttakaa!
Nostan katseeni, näen tähtiä täynnä tuikkivan taivaan ja kuun joka paljastuu suurena ja kirkkaana sitä verhonneiden pilvien takaa. Nyt näen selvästi missä olen, makaan kuopan pohjalla ainakin kolmen metrin syvyydessä. Hetki hetkeltä ja milli milliltä uusi kotikoloni muuttuu aina vain mutaisemmaksi ja mutaisemmaksi. Kuolisinko verenhukkaan vai hautaituisinko elävältä kuoppani pohjalle?
Päälleni tippui multaa, liikkuiko joku ylhäällä? En näe ketään. Vikinää korvani juuressa, kutittavat viikset poskeani vasten, pienen eläimen tarkastaessa sopisinko sen ruokalistalle. Rotta! Tai tarkemmin katsottuna ROTTIA! Minulla oli aina ollut niitä lemmikkeinä, mutta tästä tilanteesta en pitänyt yhtään, tiesin mikä ne oli tänne houkutellut, veren haju joka ikäväkyllä oli lähtöisin minusta. Olin katsonut aivan liian monta elokuvaa, tiesin mitä rotat tulisivat tekemään, mutta valitettavasti en voisi vaihtaa pikakelaukselle saatika painaa stop nappia! Ensimmäiset hampaat painautuinat käsivarteni lihaan, kipu oli sietämätöntä. Tunsin miten jyrsijät alkoivat syödä minua elävältä, pala palalta, raastaen lihaani ja kaivautuen yhä syvemmälle. Pyristelyt eivät auttaisi, koska en pystynyt kunnolla liikkumaan, olisiko tämä loppuni? En ollut koskaan kuvitellut olevani ravintoketjun hännillä, vaan luulin aina olevani saalistaja. Toivoin, että menettäisin tajuntani, jonka jälkeen en tuntisi enää mitään ja kohtaisin ihanan hiljaisuuden. Rakkaani olemmehan jälleen yhdessä?

Päiväkirja

Lainasin Kjell Westö:n kirjan Missä kuljimme kerran vähän reilu viikko sitten Porin kaupunginkirjastosta. Aluksi kyseisen opuksen paksuus ja reilu 500 sivua hieman hirvitti. Mutta onneksi hetin alkuun kirja vaikutti erittäin mielenkiintoisella ja niissä tapauksissa kirja viekin minut mennessään enkä pysty lopettamaan. Kirjan kertoja on ulkopuolinen henkilö ja Kjell keskittyykin enemmän kuvaamaan aikaa, paikkaa, ajatuksia ja tuntemuksia. Kuvailu ei kuitenkaan ole liian pikkutarkkaa, että ehtisin siihen kyllästyä. Seuraavassa sektiossa lisää kirjasta, mutta nyt minun on mentävä morjestamaan tälläkin sivulla esiintyvää rakasta ratsuani! MOI MOI!!

Siskoni

Matkalla siskoni luokse ajatukseni harhailevat kauniissa keväisessä säässä pilvenhattaroiden yläpuolella. Olin pakahtua ilosta ja riemusta, sanoin kuvaamattomasta onnesta. En voisi olla kenenkään muun puolesta, kenenkään muun saavutuksista yhtä onnellinen kuin oman siskoni. Miten hän olikaan ansainnut kaiken tämän, kaiken sen jälkeen. Hymyilin kuin hangon keksi kurvaillessani eteenpäin pikku teitä auringon pilkottaessa pilvien lomasta. Voisiko enää olla tunnettani kuvaavampaa säätä, auringon säteet, pilvenhattarat, lintujen viserrys, hiirenkorvat puissa, ai tätä ihanuutta.

Olemme aina olleet siskoni kanssa todella läheisiä, mutta jotenkin viimeiset seitsemän vuotta ovat lähentäneet meitä entisestään. Olemme siskoni kanssa kuin yö ja päivä, kuin kesä ja talvi, mutta silti ymmärrämme toisiamme vaikka emme sanoisi sanaakaan, pelkillä katseilla, ajatuksilla. Hänen viereensä olen pienenä nukahtanut siskonpedille, hänen apuunsa olen aina voinut jo pienestä pitäen luottaa. Suupieleni alkavat venyä kohti korvalehtiäni muistaessani tapauksen yli kymmenen vuoden takaa. Olin elämäni ensimmäistä kertaa viikon kestävällä ratsastusleirillä Karviassa. Olin saanut suostuteltua mukaani hyvän ystäväni Katin. Ensimmäinen päivä meni leirillä muitta mutkitta, oli mukavaa ratsastella ja käydä uimassa läheisessä pienessä järvessä. Kun ilta alkoi Karvialla hämärtää ja oli aika mennä nukkumaan, niin minuun iski aivan suunnaton koti-ikävä. Yritin saada unenpäästä kiinni, vetää peiton korviini, laskea lampaita, mutta ei kyyneleet rupesivat pakostakin valumaan silmänurkistani kastellen tyynyäni. Edes ystäväni Katin läsnäolo ei helpottanut suunnatonta kaipuutani kotiin, omaan sänkyyn, rakkaiden ihmisten läheisyyttä. Itku kurkussa kömmein yläsängyltäni alas, pois lämpimän peittoni alta mitä verhoili äitini ompelema hevoslakana, jotain tuttua edes nyyhkytin. Hiivein varpaisillani ovelle, raotin sitä sen verran, että mahtuisin raosta ulos, kesäiseen lämpimään yöhön. Puhelin olisi viereisesssä rakennuksessa (eihän siihen aikaan vielä joka lapsella kännykkää ollut), sieltä voisin soittaa kotiin, että hakisivat minut pois! Äitini vastasi puhelimeen ja oli totta kai hädissään, kun ei tietänyt itkuni syystä. Syyn selvitessä äitini rauhoitteli minua ja kehoitti menemään takaisin nukkumaan, että huoomenna kaikki olisi paremmin ja hän soittaisi minulle heti aamulla. Hieman paremmalla mielellä kömmein takaisin nukkumaan ja sain kuin sainkin monien epätoivoisten itkunsekaisten yritysten jälkeen unenpäästä kiinni. Seuraavana päivänä ei ikäväni ollut yhtään helpottanut, halusin edelleen kotiin, mutta sittenpähän äitini saikin ajatuksen! Tuhatta ja sataa lähti valkoinen BMW kiitämään Porista kohti Karviaa kallis lasti mukanaan. Olin ilosta suunniltani, kun näin auton kurvaavan pihaan ja siellä hymyilevät tutut kasvot; äitini, isäni ja isosiskoni. Juoksin heidän luokseen ja rutistin jokaista lujaa, niin lujaa, että meinasin pakahtua. Mitä! ? En ollut uskoa korviani, äitini oli keksinyt tuoda siskoni loppuleiriksi ikävääni lievittämään, miten olinkaan helpottunut! Onneksi minä ja siskoni, kumpainenkin rakastimme hevosia ja tykkäsimme ratsastuksesta, niin päätös oli ollut helppo. Seuraavan yön koittaessa makasin sängylläni ja katselin kattoa. Siskoni nukkui viereisessä sängyssä alapedillä, mahtoikohan hän nukkua? -Miia nukutko jo? -En vielä, kuului tutun äänen vastaus. - Toi kun mä en saa oikeen unta, sopersin hieman itkuisella äänellä. Oli hetken hiljaista ja sitten kuulin ne ihanat sanat, - Minna siskoseni, mitä jos sä tulisit tänne mun viereen nukkumaan. Minua ei tarvinnut kahtakertaa käskeä. Sanaakaan sanomatta keräsin tyynyni ja peittoni, kapusin alas sängystäni ja suunnistin siskoni viereen alasängylle. Käperryin peittoni alle siskoni kainaloon ja huokaisin, - Sä oot kyllä maailman paras sisko, mä rakastan sua! - Niin mäkin sua pikkusisko! Miten uskomattomalla tavalla siskoni läheisys saikaan minut rauhoittumaan ja tuntemaan oloni turvalliseksi.

Miten tuon tapauksen ajattelu saakaan minut joka kerta hymyilemään. Kyllä sisarusrakkaus on ihana asia. Vaikkakin toinen välillä vihastuttaa, niin kyllä se aina ihastuttaakin. Mihinkään en siskoani vaihtaisi, hänen kaltaisensa ihmisen välittäminen on rikkaus. Siskoni on paras ystäväni ja siitä ystävyydestä tulen kiinni pitämään hamaan loppuuni asti! Siis siskoni kiitos menneestä ja kiitos tulevasta!

Yksin

Valveen ja unen rajamailla tunnen kasvoilleni putoavat pisarat. Missä olen? Miten olen tänne päätynyt? Tunnen kostean maan hajun ympärilläni. Yritän siristää silmiäni, mutta en näe mitään, on aivan pimeää ja hiljaista. Ainoat äänet syntyvät vesipisaroiden kohdatessa mustan maankamaran. Tahdon pois! Päästäkää minut pois.
Tunnen viiltävää kipua kädessäni, en saa sitä liikkumaan. Kuljetan sormiani pimeässä pitkin käsivarttani, tavoittaen kohdan, missä käsivarteni luu on katkennut pistäen esiin vertavuotavasta aukosta, alan voimaan pahoin. Silmäni alkavat tottua pimeään. Uskaltaudun katsomaan poikki menneeseen käteeni. Se retkottaa luonnottomassa asennossa vierelläni, sydämeni pumpatessa joka hetki enemmän ja enemmän verta ulos ammottavasta haavasta, mistä vaalean punertavan luunpään törröttää repaleisena. Minun on päästävä pois! Apua, auttakaa!
Nostan katseeni, näen tähtiä täynnä tuikkivan taivaan ja kuun joka paljastuu suurena ja kirkkaana sitä verhonneiden pilvien takaa. Nyt näen selvästi missä olen, makaan kuopan pohjalla ainakin kolmen metrin syvyydessä. Hetki hetkeltä ja milli milliltä uusi kotikoloni muuttuu aina vain mutaisemmaksi ja mutaisemmaksi. Kuolisinko verenhukkaan vai hautaituisinko elävältä kuoppani pohjalle?
Päälleni tippui multaa, liikkuiko joku ylhäällä? En näe ketään. Vikinää korvani juuressa, kutittavat viikset poskeani vasten, pienen eläimen tarkastaessa sopisinko sen ruokalistalle. Rotta! Tai tarkemmin katsottuna ROTTIA! Minulla oli aina ollut niitä lemmikkeinä, mutta tästä tilanteesta en pitänyt yhtään, tiesin mikä ne oli tänne houkutellut, veren haju joka ikäväkyllä oli lähtöisin minusta. Olin katsonut aivan liian monta elokuvaa, tiesin mitä rotat tulisivat tekemään, mutta valitettavasti en voisi vaihtaa pikakelaukselle saatika painaa stop nappia! Ensimmäiset hampaat painautuinat käsivarteni lihaan, kipu oli sietämätöntä. Tunsin miten jyrsijät alkoivat syödä minua elävältä, pala palalta, raastaen lihaani ja kaivautuen yhä syvemmälle. Pyristelyt eivät auttaisi, koska en pystynyt kunnolla liikkumaan, olisiko tämä loppuni? En ollut koskaan kuvitellut olevani ravintoketjun hännillä, vaan luulin aina olevani saalistaja. Toivoin, että menettäisin tajuntani, jonka jälkeen en tuntisi enää mitään ja kohtaisin ihanan hiljaisuuden.