Siskoni

Matkalla siskoni luokse ajatukseni harhailevat kauniissa keväisessä säässä pilvenhattaroiden yläpuolella. Olin pakahtua ilosta ja riemusta, sanoin kuvaamattomasta onnesta. En voisi olla kenenkään muun puolesta, kenenkään muun saavutuksista yhtä onnellinen kuin oman siskoni. Miten hän olikaan ansainnut kaiken tämän, kaiken sen jälkeen. Hymyilin kuin hangon keksi kurvaillessani eteenpäin pikku teitä auringon pilkottaessa pilvien lomasta. Voisiko enää olla tunnettani kuvaavampaa säätä, auringon säteet, pilvenhattarat, lintujen viserrys, hiirenkorvat puissa, ai tätä ihanuutta.

Olemme aina olleet siskoni kanssa todella läheisiä, mutta jotenkin viimeiset seitsemän vuotta ovat lähentäneet meitä entisestään. Olemme siskoni kanssa kuin yö ja päivä, kuin kesä ja talvi, mutta silti ymmärrämme toisiamme vaikka emme sanoisi sanaakaan, pelkillä katseilla, ajatuksilla. Hänen viereensä olen pienenä nukahtanut siskonpedille, hänen apuunsa olen aina voinut jo pienestä pitäen luottaa. Suupieleni alkavat venyä kohti korvalehtiäni muistaessani tapauksen yli kymmenen vuoden takaa. Olin elämäni ensimmäistä kertaa viikon kestävällä ratsastusleirillä Karviassa. Olin saanut suostuteltua mukaani hyvän ystäväni Katin. Ensimmäinen päivä meni leirillä muitta mutkitta, oli mukavaa ratsastella ja käydä uimassa läheisessä pienessä järvessä. Kun ilta alkoi Karvialla hämärtää ja oli aika mennä nukkumaan, niin minuun iski aivan suunnaton koti-ikävä. Yritin saada unenpäästä kiinni, vetää peiton korviini, laskea lampaita, mutta ei kyyneleet rupesivat pakostakin valumaan silmänurkistani kastellen tyynyäni. Edes ystäväni Katin läsnäolo ei helpottanut suunnatonta kaipuutani kotiin, omaan sänkyyn, rakkaiden ihmisten läheisyyttä. Itku kurkussa kömmein yläsängyltäni alas, pois lämpimän peittoni alta mitä verhoili äitini ompelema hevoslakana, jotain tuttua edes nyyhkytin. Hiivein varpaisillani ovelle, raotin sitä sen verran, että mahtuisin raosta ulos, kesäiseen lämpimään yöhön. Puhelin olisi viereisesssä rakennuksessa (eihän siihen aikaan vielä joka lapsella kännykkää ollut), sieltä voisin soittaa kotiin, että hakisivat minut pois! Äitini vastasi puhelimeen ja oli totta kai hädissään, kun ei tietänyt itkuni syystä. Syyn selvitessä äitini rauhoitteli minua ja kehoitti menemään takaisin nukkumaan, että huoomenna kaikki olisi paremmin ja hän soittaisi minulle heti aamulla. Hieman paremmalla mielellä kömmein takaisin nukkumaan ja sain kuin sainkin monien epätoivoisten itkunsekaisten yritysten jälkeen unenpäästä kiinni. Seuraavana päivänä ei ikäväni ollut yhtään helpottanut, halusin edelleen kotiin, mutta sittenpähän äitini saikin ajatuksen! Tuhatta ja sataa lähti valkoinen BMW kiitämään Porista kohti Karviaa kallis lasti mukanaan. Olin ilosta suunniltani, kun näin auton kurvaavan pihaan ja siellä hymyilevät tutut kasvot; äitini, isäni ja isosiskoni. Juoksin heidän luokseen ja rutistin jokaista lujaa, niin lujaa, että meinasin pakahtua. Mitä! ? En ollut uskoa korviani, äitini oli keksinyt tuoda siskoni loppuleiriksi ikävääni lievittämään, miten olinkaan helpottunut! Onneksi minä ja siskoni, kumpainenkin rakastimme hevosia ja tykkäsimme ratsastuksesta, niin päätös oli ollut helppo. Seuraavan yön koittaessa makasin sängylläni ja katselin kattoa. Siskoni nukkui viereisessä sängyssä alapedillä, mahtoikohan hän nukkua? -Miia nukutko jo? -En vielä, kuului tutun äänen vastaus. - Toi kun mä en saa oikeen unta, sopersin hieman itkuisella äänellä. Oli hetken hiljaista ja sitten kuulin ne ihanat sanat, - Minna siskoseni, mitä jos sä tulisit tänne mun viereen nukkumaan. Minua ei tarvinnut kahtakertaa käskeä. Sanaakaan sanomatta keräsin tyynyni ja peittoni, kapusin alas sängystäni ja suunnistin siskoni viereen alasängylle. Käperryin peittoni alle siskoni kainaloon ja huokaisin, - Sä oot kyllä maailman paras sisko, mä rakastan sua! - Niin mäkin sua pikkusisko! Miten uskomattomalla tavalla siskoni läheisys saikaan minut rauhoittumaan ja tuntemaan oloni turvalliseksi.

Miten tuon tapauksen ajattelu saakaan minut joka kerta hymyilemään. Kyllä sisarusrakkaus on ihana asia. Vaikkakin toinen välillä vihastuttaa, niin kyllä se aina ihastuttaakin. Mihinkään en siskoani vaihtaisi, hänen kaltaisensa ihmisen välittäminen on rikkaus. Siskoni on paras ystäväni ja siitä ystävyydestä tulen kiinni pitämään hamaan loppuuni asti! Siis siskoni kiitos menneestä ja kiitos tulevasta!